Susanna Pettersson: Kuva maasta, kertomukset ja kulttuurin kieli

Kuinka yhteinen kulttuuripääomamme, arvomme ja kuva maastamme ovat rakentuneet aikojen saatossa? Seuraavassa katsotaan kuinka meille 1800-luvulla rakennettiin tietoisen yhtenäinen kertomus maasta huolimatta siitä, että kielet, paikalliskulttuurit, tavat ja tottumukset erosivat toisistaan. Ulotan pohdintani myös tähän hetkeen – ja kysyn mitä yhteisille kertomuksillemme kuuluu.

Hyvinvoiva yhteiskunta tarvitsee arvopohjan, johon voi turvallisesti sitoutua. Sitoutumisen kieli on mitä suurimmassa määrin kulttuuria. Siis kulttuuria, joka elää kirjallisuudessa, teatterissa, musiikissa ja kuvataiteissa. Rakennetussa ympäristössämme. Tavoissa ja tottumuksissa. Kielissä.

Tarvitsemme yhteisiä kertomuksia voidaksemme kommunikoida erilaisista sosiaalisista, kulttuurisista tai taloudellisista lähtökohdista ponnistavien ihmisten kanssa. Tämä on korostuneen tärkeää ajassamme, joka on pirstoutunut ja heimoutunut – ajassamme, joka ei enää tunnista yhteisiä faktoja, vaan rakentuu horjuvien ja tilanteen mukaan muuttuvien totuuksien varaan.

*

Aloitan kertomuksella Flooran päivän juhlasta. Toukokuisesta päivästä (13.5.) vuonna 1848, jolloin Fredrik Paciuksen säveltämä Maamme-laulu laulettiin ensimmäistä kertaa Kumtähden kentällä – pienellä puistoalueella Hämeentien ja Kustaa Vaasan tien välissä. Juhlapuheen otsikolla Suomen nimi piti runoilija ja professori Fredrik Cygnaeus, joka oli kuuluisa retorisista taidoistaan. Sama mies toimi Suomen Taideyhdistyksen voimahahmona ja vaikutti merkittävällä tavalla siihen millaiseksi Suomen taiteen tarina alkoi muodostua.

Aikalaiskuvaukset Flooran päivän juhlasta ovat täynnä tunnetta. Tapahtumaa kuvattiin poikkeukselliseksi ja puhetta upeaksi. Aikalaiskuvausten mukaan harva kuitenkaan enää muisti mitä Cygnaeus oli puhunut – sen sijaan kaikki muistivat miten hän oli puhunut.

Puhe ja sen ympärille syntynyt kollektiivinen kokemus muodostuivat tärkeäksi tapahtumaksi, yhteiseksi tarinaksi. Se osui ajankohtaan, jolloin Suomelle rakennettiin identiteetin ilmaisemisen kannalta olennaiset elementit. Niihin kuuluivat kertomus kansakunnasta ja sen kehityksestä eli historia sekä luovan ilmaisun kaikki muodot.

Maassa pystytettiin rakenteita ja luotiin systeemeitä. Näin syntyivät esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831 ja vuonna 1846 perustettu Suomen Taideyhdistys.

Seurat ja yhdistykset olivat toiminnassaan tavoitteellisia. Kun kirjoitin aikanaan omaa väitöskirjaani Suomen Taideyhdistyksen toiminnan alkuvaiheista ja suomalaisen kuvataidekentän rakenteista, hämmästyin sitä määrätietoisuutta ja näkemyksellisyyttä, joka puski keskeisiä vaikuttajia eteenpäin. He tiesivät mitä halusivat ja antoivat palaa.

Suomen Taideyhdistyksen piirissä nähtiin, että maa tarvitsi kuvaston, jonka kautta olisi mahdollista havainnollistaa miltä Suomi ja suomalaiset näyttivät. Tarvittiin maisemia, kansankuvausta, historia-aiheisia maalauksia ja kuvia merkkimiehistä. Ja tietysti kalevalaiset kertomukset. Taideyhdistyksen keskushahmot myös varmistivat, että näin tapahtuisi ja valjastivat kaikki taiteilijat toimimaan yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Ei ole siis sattumaa, että esimerkiksi 1835 julkaistua Kalevalaa pyrittiin kuvittamaan kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Yksi kunnianhimoisimmista operaatioista oli Topeliuksen teos Finland framställdt i teckningar, joka ilmestyi vuosina 1845–52. Kirja kertoi maasta ja sen kansasta. Sen kuvituksena on 120 litografiaa linnoista, linnoituksista, kartanoista ja koskemattomasta luonnosta etelästä aina Aavasaksalle asti. Näin syntyi kuva Suomesta.

Taiteiden kentällä yhtenäinen kertomus oli mahdollista saattaa alulle, mutta jo 1800-luvun loppua kohden se alkoi hajota, sillä taiteilijoiden oma ääni vahvistui ja ilmaisun skaala laajeni. Portinvartijat ja taiteen tekijät joutuivat törmäyskurssille. Esimerkiksi tuolloin vielä nuori taiteilija Albert Edelfelt totesi Suomen Taideyhdistyksen intendentti Berndt Otto Schaumanista, että tämä ymmärsi ranskalaisesta nykytaiteesta yhtä paljon kuin ”pukki tähtitaivaasta”.

*

Voidaan kysyä mikä tilanne on tänä päivänä? Mitä kuuluu yhteisille kertomuksillemme nyt, tässä ajassa ja hetkessä? Onko niitä? Ja onko niitä oikeasti koskaan ollutkaan?

Dosentti Miika Tervonen kirjoittaa osuvasti Koneen säätiön Rohkeus –blogissa (30.3.2017) siitä, että ajatus yhden kulttuurin Suomesta on myytti. Hän sanoo, että Suomi ei ole koskaan ollut yhden mielen ja kielen maa, vaikka se sellaisena tavataankin esittää. Viitekehyksen kautta luotiin vaikutelma Suomen historiasta yksikössä, etnis-kielellisesti rajatun kansan kasvukertomuksena, johon monimuotoisuus ei kuulunut”, hän kirjoittaa.

Elämme voimakasta rinnakkaisten, päällekkäisten ja vastakkaistenkin kertomusten aikaa. Samaan aikaan ihmisillä on tarve jäsentää todellisuutta ymmärrettävinä kokonaisuuksina.

Väittäisin, että pikselöitymisestä huolimatta me tarvitsemme yhteisiä kiinnekohtia ja kollektiivisia kokemuksia. Ehkä enemmän kuin koskaan. Kansalliset ylpeydenaiheet voivat kiinnittäytyä yhtä hyvin Idolsissa pärjänneeseen Saara Aaltoon, nobelisti Bengt Holmströmiin tai Aki Kaurismäen uusimman elokuvan ulkomaiseen menestykseen. Kulttuuriperintöketju rakentuu joka ikinen päivä.

Tänä päivänä yhteinen tehtävämme on huolehtia siitä, että käytössämme on kieli, jonka varaan rakentaa. Kulttuurin kieli. Että meillä on käytössämme sanat, sävelet, kuvat – ilmaisun koko skaala. Ja että ymmärrämme käyttää tätä kieltä myös sellaisina hetkinä, jolloin ymmärryksemme tästä maailmasta saattaa olla koetuksella. Taide on perinteisesti ollut kanava, jonka kautta on voitu käsitellä hyvinkin vaikeita ja kipeitä asioita. Se on auttanut kestämään sotia, hätää ja epäoikeudenmukaisuutta. Se on pakottanut miettimään asioita ja auttanut purkamaan traumoja.

Me tarvitsemme paikkoja, jotka jäsentävät ympäröivää maailmaa, kertovat kertomuksia, tarjoavat suvantopaikkoja ajattelulle. Nyt ja tulevaisuudessa.

Tämä on myös se syy miksi muistiorganisaatioiden eli museoiden, arkistojen ja kirjastojen rooli on enenevässä määrin merkityksellinen. Ne tarjoavat mahdollisuuden yhdessä tekemiseen, ajattelemiseen ja yhteiskunnan rakentamiseen, aikana, jolloin jokainen teko merkitsee.

Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Susanna Pettersson, museonjohtaja

Tilaa Ateneumin blogit

Lisää alla olevaan laatikkoon sähköpostiosoitteesi ja saat Ateneumin kuukausittaisen Kuukauden vieraan ja Museonjohtajan blogin suoraan sähköpostiisi.

Aukioloajat

ti, pe 10–18
ke, to 10–20
la, su 10–17
ma suljettu

Lipunmyynti päättyy puoli tuntia ennen museon sulkemisaikaa.

POIKKEAVAT AUKIOLOAJAT

Pääsymaksut

Normaali pääsymaksu 15 €
Alennettu pääsymaksu 13 €
Alle 18-vuotiaat maksutta
S-Etukortilla 14 €

Lipunmyynti päättyy puoli tuntia ennen museon sulkemisaikaa.

Alennukset ja maksutavat
Yhteystiedot

Kaivokatu 2, 00100 Helsinki 0294 500 401 ainfo@ateneum.fi

Saavutettavuus

Liikkumisesteetön sisäänkäynti museoon Ateneuminkujalta.

Lue lisää saavutettavuudesta
Opasvaraukset

(ma-pe 9-15) 0294 500 500

Opastustiedustelu
Museokauppa

Ateneumin museokauppa sijaitsee sisäpihalla ja palvelee museon aukioloaikoina.
Kaupan puhelinnumero 0294 500 434.

Kansallisgallerian verkkokauppa
ATENEUM BISTRO

Ateneum Bistro tarjoaa klassista suomalaista bistroruokaa modernilla twistillä. Lounasta on tarjolla tiistaista perjantaihin klo 11-14. Lisäksi tarjolla on kahvilatuotteita.

Lisää Ateneum Bistrosta