Historiamaalauksista, muotokuvista ja kansankuvauksistaan tunnettu Albert Edelfelt ei ollut varsinainen Kalevala-taiteilija vaan pitkään ulkomailla ja erityisesti Pariisissa asuneena ja työskennelleenä ennemminkin kosmopoliitti, maailmankansalainen. Kuitenkin myös hän teki joitakin teoksia ja kuvituskuvia kertovan kansanperinteen, etenkin Kantelettaren tekstien innoittamana. Tunnetuin maalaus näistä on Kristus ja Mataleena (1890), ja se on usein esillä Ateneumin taidemuseossa.

Ateneumin kokoelmista löytyy myös Edelfeltin herkkä Aino-aiheinen vesivärityö, jossa Aino on riisumassa viimeisiä vaatteita ja koruja yltään ja kohta heittäytymässä veteen Vellamon neitojen joukkoon mieluummin kuin vaimoksi Väinämöiselle.

R.W. Ekman opiskeli Tukholmassa ja työskenteli pitkään Hollannissa, Ranskassa ja Italiassa. 1800-luvun puolivälissä hän kohosi Suomen johtavaksi taiteilijaksi. Ekmanin maine perustui kansanelämän kuvauksiin. 1850-luvulla hän innostui Kalevalasta. Eepoksen maailma edusti Ekmanille turmeltumatonta kulta-aikaa, jota hän halusi esittää ylevästi. Pääteostaan Väinämöisen soittoa Ekman luonnosteli ja maalasi vuosien 1857 ja 1866 välillä. Samaan aikaan hän laati yli 40 Kalevalan runoja kuvittavaa piirrosta, joista hän aikoi maalata suuret öljymaalaukset.

Antiikin taiteen perinnettä mukaileva tyyli koettiin kuitenkin 1860-luvulla vanhentuneeksi, eikä Ekman löytänyt kustantajaa Kalevala-kuvitukselleen. Piirrosten pohjalta syntyivät maalaukset Ilmatar (1860) ja Lemminkäisen äiti Tuonelassa (1862). Fredrik Cygnaeus tilasi taiteilijalta Pakeneva pakanuus -maalauksen (1860), jossa Ekman kuvasi kristinuskon tieltä väistyvän Väinämöisen.

Juuri Akseli Gallen-Kallela (jonka nimi oli vuoteen 1907 Axel Gallén) on se taiteilija, jonka voimakaspiirteinen Kalevala-taide on syvimmin suomalaisten mielissä. Hän kiinnostui Kalevalasta jo nuorena taideopiskelijana, eikä tuo innostus koskaan laantunut. Hän teki kymmeniä merkittäviä Kalevala-aiheisia maalauksia, piirroksia ja grafiikan teoksia. Hän myös suunnitteli vuonna 1922 ilmestyneen Koru-Kalevalan, jossa eepos sai uuden ulkoasun ja kuvituksen. Aloittamaansa jättimäistä Kalevalan kuvitustyötä Suur-Kalevalaa hän ei kuitenkaan ehtinyt saada valmiiksi.

Gallen-Kallela oli niiden Karjalaan matkanneiden taiteilijoiden joukossa, jotka etsivät eepoksen syntysijoilta alkuperäistä suomalaisuutta. Gallen-Kallelan Kalevala-taiteesta ilmenee myös taiteilijan käsialan muutos realismista voimakkaan vertauskuvalliseen, syntetistiseen maalaustapaan ja vielä vapaampaan Suur-Kalevalan tyyliin. Hän toteutti Kalevala-aiheita yhtä intensiivisesti pienen pieninä grafiikan töinä ja korukirjaimina kuin myös valtavina seinämaalauksina, freskoina, joista osa on yhä tallella.

Eemil Halosen kuvanveistäjän uran alku oli kansallisten veistostilausten kulta-aikaa. Hän sai Lönnrotin muistopatsaskilpailussa vuonna 1899 toisen palkinnon, ja hänen ehdotustaan kiiteltiin luontevuudesta. Haloselta tilattiin reliefisarja Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn Suomen paviljonkiin. Sen yhteen osaan hän kuvasi runonlaulajia.

Halonen keskittyi 1900-luvun alussa Kalevalan naishahmoihin. Impi-marmoriveistoksen (1902) kipsiluonnos valmistui opintojen lomassa Pariisissa. Marjattaa Halonen kuvasi useissa kokovartaloveistoksissa, lapsen kanssa ja tätä ilman. Tunnetuin Marjatta-aiheista on leppäpuinen Marjatta ja lapsi (1916). Vuonna 1922 Halonen puolestaan veisti marmoriin Ainon. 1930-luvulla Halonen palasi uudelleen eepoksen aiheisiin. Kopeaa Kyllikkiä esittävä kipsiveistos on vuodelta 1935. Halosen 1940-luvun alussa suunnittelemasta Louhi-patsaasta on pronssiversio sekä Helsingissä että Kuopiossa.

Mielikuva tyypillisestä runonlaulajasta on lähellä valokuvaa sokeasta Miihkali Perttusesta, joka oli Elias Lönnrotille paljon laulaneen Arhippa Perttusen poika, runonlaulaja hänkin. Kuvassa vanha mies nojaa suljetuin silmin hirsiseinään, sylisssään kävelykeppi. Kuvassa on harras tunnelma. Kuvan otti I. K. Inha kuvausmatkallaan Vienan Karjalassa vuonna 1894, karelianismin eli taiteilijoiden Karjalaan suuntautuvan kiinnostuksen sekä tutustumismatkojen kulta-aikaan. Matka kesti viisi kuukautta, ja siltä oli tuloksena noin 300 valokuvaa.

I. K. Inha oli paitsi valokuvauksen edelläkävijä, myös laaja-alainen kulttuurivaikuttaja muilla elämänaloilla. Hän toimi myös suomentajana ja kirjailijana. Innokkaana maisemien ja suomalaisen elämänmuodon tallentajana hän oli mukana luomassa kuvaa suomalaisesta kansallismaisemasta. Erityisesti häntä kiinnosti jo katoamassa oleva kansanperinne.

S. A. Keinänen oli yksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteen tuotteliaimpia Kalevala-taiteilijoita. Keinäsen varhainen Kalevala-maalaus Aino meren rannalla (1876) henkii sekä realistista kansankuvausta että romanttista maisematunnelmaa. Vuonna 1885 Keinänen voitti Savo-Karjalaisen osakunnan järjestämän Kalevalan kuvituskilpailun. Seuraavassa kilpailussa vuonna 1891 hän tuli toiseksi yksityisoppilaanaan olleen Akseli Gallen-Kallelan jälkeen.

Keinänen tavoitteli teoksissaan uskottavuutta. Hänen hahmojaan pidettiinkin toisinaan liian arkisina, vailla toivottua myyttistä hohtoa. Kullervon tarinan lukuisat käänteet innoittivat taiteilijaa. Kullervo paimenessa -maalauksen (1896) Kullervo on harmistunut nuorimies. Keinäsen Kalevala-aiheita julkaistiin neljänä vihkona nimellä Kuvia Kalevalasta (1895–1898). Hänen tuotantoonsa kuuluu myös aikanaan erittäin suosittuja Kalevala-aiheisia postikortteja.

Mauri Kunnas valmistui graafikoksi Taideteollisesta korkeakoulusta 1975. Ennen ryhtymistään päätoimiseksi kirjailijaksi hän teki eri lehtiin poliittisia pilapiirroksia sekä rockia ja populaarikulttuuria parodioivaa Nyrok City –sarjakuvaa. Parhaiten Kunnas tunnetaan kymmenistä lastenkirjoistaan, joissa hän yhdistää historian tapahtumia nykypäivään omintakeisella humoristisella tyylillään.

Vuonna 1992 ilmestynyt Koirien Kalevala on ollut yksi suosituimmista Kunnaksen kirjoista ja siitä on tehty niin näytelmä- kuin oopperaversiokin. Koirien Kalevalassa esiintyy useita hahmoja oikeasta Kalevalasta, mutta kunnasmaisesti eläimellisessä muodossa, koirina ja kissoina, Pohjolan väen ulvoessa hurjana susilaumana.

Jouko Lehtola valmistui 1993 Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen osastolta. Nuorison kuvaajana ja intensiivisten henkilökuvien taitajana tunnettu Lehtola on tehnyt monipuolisen tuotannon myös maisema- ja tilannekuvillaan, joissa on toisinaan ollut aiheena väkivalta tavalla tai toisella.

Eero, rahtimies, kuuluu muutaman vuoden takaiseen tatuoitujen ihmisten kuvasarjaan. Mallin koko selän peittää Akseli Gallen-Kallelan kuuluisan maalauksen mukaan tehty versio Sammon puolustus -aiheesta.

Useiden sankarimuistomerkkien ja muiden julkisten veistosten tekijä Lauri Leppänen opiskeli Taideteollisuuskeskuskoulussa Ateneum-rakennuksessa vuosina 1908–13. Koulusta valmistui lähinnä käytännön käsityöläisammatteihin, mutta monesta siellä opiskelleesta tuli kuvanveistäjä koulun veisto-opintojen innoittamana.

Ilmaisuvoimaista ja naturalistista Kullervo-veistosta (1928, Ateneumin taidemuseo) pidetään hänen uransa varhaisvaiheen tärkeimpänä teoksena. 1930-luvulta lähtien Leppänen paneutui suurempiin julkisiin teoksiin ja sotien muistomerkkeihin, joita on lukuisia eri puolilla Suomea. Tunnetuin niistä lienee Eino Leinon muistomerkki Helsingin Esplanadin puistossa.

Kuolema ja seksuaalisuus olivat Kalervo Palsan taiteen kestoteemoja. Hän tunsi hyvin taiteen historian ja aikansa nykytaiteen. Omassa taiteessaan hän toteutti siloittelematonta, tinkimätöntä tyyliään, jota on luonnehdittu milloin raadolliseksi, milloin pornografiseksi. Itse hän puhui taiteestaan ”fantastisena realismina”. Palsa kommentoi eri tekniikoin tehdyissä kuvissaan rajullakin tavalla omaa aikaansa ja ihmisten ja viranomaisten tapaa toimia. Aihepiireissä toistuvat alkoholismi, seksuaaliset perversiot ja ihmisten kylmyys toisiaan kohtaan, usein mustan huumorin läpi katsottuna.

Palsa teki myös lukuisia omakuvia, ja Kalevalan Kullervon tarina innoitti häntä omakuvallisiin tulkintoihin itsetuhoisesta ja katkerasta Kullervosta. Palsa opiskeli pitkään Helsingissä ja myös matkusti taiteen ulkomaisissa metropoleissa, mutta palasi aina vaatimattomiin oloihinsa Kittilään, Pohjois-Suomeen. Hänen valtava tuotantonsa sisältää maalausten ja piirrosten lisäksi myös useita sarjakuva-albumeita.

Kuvanveistäjä Walter Runeberg asui ja työskenteli pitkän uransa aikana useita vuosikymmeniä ulkomailla, pääasiassa Italiassa ja Ranskassa. Ajan taiteen ihanteiden mukaan hän sai veistoksiinsa aiheita usein antiikin taruista, mutta myös Kalevalan Ilmarinen päätyi veistäjän käsittelyyn ja sai lihaksikkaan voimamiehen hahmon.

Tunnetuin Walter Runebergin veistos lienee hänen omasta isästään, kansallisrunoilija J. L. Runebergista muovaama muistomerkki, joka paljastettiin 1885 Esplanadin puistossa. Runebergia arvostettiin muotokuvien tekijänä, ja hänen kättensä jälkeä ovat useat muutkin kansallisten vaikuttajien patsaat.

Hugo Simberg ammensi aiheita taiteeseensa enemmän omasta mielikuvituksestaan ja sisäisistä näyistään kuin aistein havaittavasta todellisuudesta tai valmiista tarinoista. Pikkupirut ja enkelihahmot, jotka heijastavat ihmisen syvimpiä kokemuksia, kansoittavat hänen maalauksiaan. Simbergin tunnetuin maalaus Haavoittunut enkeli äänestettiin Ateneumin vuoden 2006 yleisöäänestyksessä ”Maamme tauluksi”, suomalaisten rakkaimmaksi maalaukseksi.

Simberg oli 1895 ja 1897 Akseli Gallen-Kallelan oppilaana tämän Ruoveden erämaa-ateljeessa. Kipinä tarttua Kalevalan aiheeseen syttyi siellä. Simbergin tuotannossa harvinainen Väinämöinen ja Ikiturso esittää tilanteen juuri ennen suurta taistelua Sammosta. Kuvan näkökulma veneeseen on samanlainen kuin Gallen-Kallelan kuuluisassa Sammon puolustus -maalauksessa. Aiheen käsittelytapa on kuitenkin melkein hirtehinen: Ilmarinen on piiloutunut viltin alle ja Väinämöinen kohottelee korvista Iku-Tursoa ennen kuin lannistaa sen.

Ensimmäisiin Kalevala-kuvanveistäjiin lukeutuva ruotsalainen C. E. Sjöstrand aloitti eepoksen aiheiden veistämisen 1850-luvulla. Hän muutti lopullisesti Suomeen 1863. Kalevalan kuvaamisessa Sjöstrand hyödynsi lähteinään aikansa mytologiatutkimuksia jopa enemmän kuin itse eeposta. Hän tulkitsi kalevalaisia hahmoja antiikin kuvanveiston ihanteiden valossa.

Hän teki vuonna 1857 Itä-Suomeen kansatieteellisen matkan, mutta sen vaikutus ei juurikaan näy veistosten yksityiskohdissa. Sjöstrandin lukuisat luonnokset ja lopulliset veistokset esittävät enimmäkseen yksittäisiä miessankareita. Kullervon tarinasta Sjöstrand valitsi alun ja lopun teoksiinsa Kullervo katkoo kapalonsa (1858) ja Kullervo puhuu miekalleen (1868). Väinämöisen laulusta lumoutuneet eläimet ja jumaluudet kansoittavat puolestaan friisiä Helsingin yliopiston aulassa.

Ruotsalainen Louis Sparre saapui Suomeen Akseli Gallen-Kallelan pyynnöstä vuonna 1889 ja jäi maahan pysyvästi kaksi vuotta myöhemmin. 1880- ja 1890-lukujen vaihteessa tehdyt matkat Karjalaan innoittivat Sparrea Kalevala-taiteen pariin. Hän osallistui Savo-Karjalaisen osakunnan vuonna 1891 järjestämään Kalevalan kuvituskilpailuun kuudella Kullervo-aiheisella akvarellilla. Niiden joukossa oli aiheeltaan harvinainen maalaus Kullervo sisarineen reessä.

Sparre maalasi kunkin akvarellinsa kuva-aiheen ympärille puukehyksiä jäljittelevät reunukset. Maalauksia pidettiin liian realistisina, eikä taiteilija sijoittunut kilpailussa. Sparren kiinnostus Kalevalan maailmaan ilmenee enimmäkseen Karjalan-matkoilla syntyneissä henkilö- ja luontotutkielmissa. Vuoden 1892 matkan kokemuksia hän kuvaili kirjassaan Kalevalan kansaa katsomassa (1930).

Vaatimattomista oloista kuvanveistäjäksi ponnistanut Johannes Takanen perehtyi Kalevalaan opiskellessaan Kööpenhaminassa. Takasen opintoja tukeneet viipurilaiset tilasivat taiteilijalta Väinämöistä esittävän veistoksen Monrepos'n puistoon. Tilaajien esikuvana oli R. W. Ekmanin Väinämöisen soitto -maalauksen tietäjä. Kanteletta soittava Väinämöinen toteutui sinkkiveistoksena puistoon vuonna 1872, mutta katosi sodassa vuonna 1944.

Roomaan muutettuaan Takanen paneutui nuoren Ainon tarinaan. Suomen Taideyhdistyksen tilaaman Aino, merelle katsova -kipsiveistoksen (1876) Ainolle Takanen antoi italialaismallin muodot ja kasvonpiirteet. Teoksen kopioita on myyty Suomessa lukuisia kappaleita. Aihe veistettiin marmoriin Takasen kuoleman jälkeen vuonna 1886. Takanen palasi Ainon tarinaan vielä terrakottaluonnoksessa Aino metsässä (1881). Lönnrotista hän valoi pronssisen rintakuvan Kalevalan tekijän kuolinvuonna 1884.

Tapio Tapiovaaran Kalevala-kuvitukset ovat Suomen taiteessa sikäli harvinaisia, että ne perustuvat vasemmistolaiseen, marxilaiseen Kalevalan tulkintaan. Sen mukaan Louhi ja koko Pohjola edustavat pahuutta ja kapitalistista yhteiskuntaa. Sivuston kuvassa Louhi on kuvattu noitamaisena valtiattarena, jonka liepeillä käärmeet matelevat. Seppä Ilmarinen puolestaan on roteva työväen sankari, ja sampo tuotantovoima, joka ”oikeissa käsissä” eli sosialismissa tuo vapautta ja vaurautta koko kansalle. Tapiovaaran grafiikassa ovat tyypillisiä voimakkaat mustat pinnat ja ilmaisuvoimainen viivankäyttö. Ensimmäiset Kalevala-linopiirroksensa Tapiovaara teki vuonna 1948 ja viimeiset 1970-luvun jälkipuoliskolla. Kalevalan innoittamana hän teki myös kirjankuvituksia ja julkisten tilojen suuria mosaiikkiteoksia.

Matti Waskilammen Kalevala-taiteen keskeinen hahmo on Väinämöinen. Väinämöinen astuu suurissa grafiikan teoksissa myös nykypäivään: hänen avullaan taiteilija kommentoi myös nyky-Suomen ja maailmanpolitiikan tapahtumia. Siitä kertovat jo teosten nimetkin kuten Väinämöisen kuulustelu tai Väinämöinen soutaa Jeesuksen ja Buddhan Suomeen. Waskilammen aktiivista Kalevala-taiteen kautta kesti 1970-luvun lopulta 1990-luvun alkupuolelle.

Waskilammen taiteesta näkyy tekijän syvällinen kiinnostus uskontoihin ja henkisyyteen, suomalaisten alkuperään sekä ajatus Kalevalasta myyttisenä teoksena. Hän viittaa kuvissaan myös taiteen historian merkkiteoksiin, kuten Väinämöisen kuulustelu -teoksessa Leonadro da Vincin Viimeiseen ehtoolliseen. Triptyykki eli kolmiosainen muoto antaa mahdollisuuden tarinan kertomiseen.

Heikki W. Virolainen (1936–2004)opiskeli Taideteollisessa oppilaitoksessa vuosina 1956–57 ja Suomen Taideakatemian koulussa vuonna 1957. Hän laajensi kuvanveiston käsitettä omaperäisillä, voimakkailla väreillä maalatuilla puuveistoksillaan. Suomalainen mytologia ja myytit innoittivat häntä ja hän toteutti vuosina 1964–1970 sarjan Kalevala-aiheita.

Virolaisen taide perustuu hänen teosofisiin näkemyksiinsä ja uskoon taiteen parantavasta ja elvyttävästä voimasta. Veistosten tyylitelty muotokieli ja kirkkaat värit tuovat mieleen esimerkiksi afrikkalaisen ja oseanialaisen ns. primitiivisen taiteen. Kalevala-sarjan teoksia ovat mm. Marjatan pojan ylösnousemus (1964–65), joka oli ensimmäinen näistä veistoksista, sekä Marjatta (1965–1966), Ristiinnaulittu Väinämöinen (1968) ja Ilman Impi (1970).

Matti Visannin kiinnostus Kalevalan kuvitustyötä kohtaan heräsi 1920-luvulla. Akseli Gallen-Kallelan vastustus esti kuitenkin työn toteutumisen silloin, mutta 1930-luvulla julkaistiin Visannin kuvittamina sekä Kalevala, Kanteletar että muita kansallisia merkkiteoksia. Hänen tyylinsä sai innoitusta mm. ranskalaisten Paul Gauguinin ja Marc Chagallin taiteesta, joihin hän pääsi tutustumaan Ranskan-matkoillaan 1920-luvulla.

Visannin taiteen taustalla vaikutti uskonnollinen vakaumus, kiinnostus henkisyyteen ja mystiikkaan. Hän kuvitti Kalevalaa itse asiassa kirjaimellisesti, vaikka hänen linotekniikalla toteuttamansa grafiikan tyyli oli omaperäinen, maalauksellinen, tyylittelevä ja vertauskuvallinen. Hahmot leijailevat, taivaankappaleet ja kädet ovat usein toistuvia elementtejä, ja valon ja varjojen ero synnyttää dramaattisia tunnelmia. Yksittäiset kuva-aiheet on esitetty keskenään samanarvoisina ja usein ilman syvyysvaikutelmaa.

Hannu Väisänen tuli laajalti tunnetuksi Kalevalan kuvitustyöllään vuonna 1999. Kalevalan 150-vuotisjuhlavuoden painokseen valmistuneissa lähes 80 maalauksessa, piirroksessa ja grafiikanlehdessä vuorottelevat esittävyys ja abstraktit elementit. Väisänen korosti eepoksen alkuperäistä hajanaisuutta ja keskittyi kuvaamaan runojen arkisia sisältöjä sankarillisten kertomusten sijaan. Hänen mukaansa Kalevalan ydin on laulu ja nelipolvinen trokee. Runomitan rytmiä kuvaavat luvut neljä ja kahdeksan. Ne toistuvat eri tavoin Väisäsen Kalevala-teoksissa. Hän tavoitteli Kalevalan runojen rytmiä lukemalla eeposta ääneen ateljeessaan Pariisissa. Omat kädet, guinealaiset pihdit ja matkaradion osien muodot toistuvat ornamenttien tavoin Väisäsen teoksissa ja kuvaavat runojen poljentoa.